Joka kerta kun astun talliin, oletan, että heti ensimmäiseksi nään kossun pään pilkistävän karsinasta ulos. Lähden melkein automaattisesti kävelemään kossun karsinalle, jossa aina ensin rapsuttelin kossua hetken. Nyt se karsina on kuitenkin tyhjä, oikeastaan siellä on julita, mutta siellä ei ole kossua. Ei maailman parasta opetusmestaria, hienointa ja lempeintä eläintä. En saa enää ikinä rapsuttaa sitä, nähdä sen hyppäävän ja rakastavan elämää, esteitä ja juoksemista. En ikinä.
En saa enää syötellä sitä kesällä, harjata sitä ulkona tai sisällä, ratsastaa sillä. En enää ikinä.
Itkeminen on jatkunut jo yli viikon, koska tämä loppuu ?
Hevosharrastus on siitä huono harrastus, kun harrastuskaverisi luultavasti lähtee ennen sinua. Niinkuin nyt.
 |
| ikävä on suurin </3 |
Koskaan ei voi tietää koska lähtee seuraava ystävä. Se saattaa lähteä nyt, tunnin päästä, huomenna, viikon päästä, vuoden päästä tai vasta monien vuosien päästä.
Suurin rakkaudenosoitus mitä voi hevosystävälleen (tai mille tahansa lemmikille) tehdä, on päästää se tuskistaan.
Lepää rauhassa rakas, nyt on enää jäljellä muistot. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiallista palautetta ratsastuksestani saa antaa, ja mitä tahansa saa kysyä! Muistakaa kommentoida ahkerasti, niin minäkin jaksan postailla useammin♥