Ei oikotietä onneen

Nyt on vuorossa taas mielipidepostaus, mutta sitä ennen pieni tiedotus.

Vadelma tuli eilen takaisin kotiin- tosin ilman varsaansa. Varsa oli pakko lopettaa tietyistä syistä joita on turha tulla kyselemään. Hevonen ei ole minun joten jos haluaa tietää tarkemmin voi kysellä hevosen omistajalta.


Sitten itse aiheeseen:

"Ei oo olemassakaan
oikotietä onneen"

Mielestäni nuo sanat Cheekin biisissä kuvaavat ratsastusta paremmin kuin hyvin. Kukaan joka on ensimmäistä kertaa hevosen selässä ei osaa ratsastaa hevosta oikeinpäin tai hypätä 160cm esterataa hevosystävällisesti ja puhtaasti. Treeniä, hikeä, mustelmia, murtumia, kipua, itkua, naurua, ja vielä lisää treeniä. 

"täytyy pumppaa, painaa, hustlaa, graindaa"

Jotkut kuitenkin olettavat esimerkiksi oman hevosen saatuaan, että yhdessä yöstä heistä on tullut taitavia ratsastajia ja he voivat haukkua muita päin naamaa tai selän takana. Muiden epäonnistumisille nauretaan ja omista epäonnistumisista syytetään hevosta.  Missä on kunnioitus muita kohtaan? Missä on se ajatus, että treenaamalla oppii? Missä on se ajatus, että virheistä oppii? Miksi syytetään hevosta, kun vika on 99% tapauksista satulan päällä? 

"Mieti itse minkä hinnan oot valmis maksaa
menestyminen on kallist paskaa
monesti meinannu otsaan sarvi kasvaa
ja kesken jättäminen ollut harkinnassa"

Välillä ei vain suju. Monta tuntia peräkkäin menee huonosti, ja ilo lähtee harrastamisesta. Mutta jos haluaa oikeasti pärjätä, täytyy vain psyykata itsensä kestämään huonommat ajat ja uskoa parempiin. Täytyy löytää uudelleen ilo tästä ihanasta harrastuksesta, rakkaus hevosiin itselläni on niin suuri että se auttaa jaksamaan. 

"aaah, mut se voittaa joka kestää kipuu"

Se todellakin voittaa joka ei lopeta harrastusta tapaturman jälkeen. On totta, että monet haluaisivat jatkaa mutta ovat loukkaantuneet niin pahasti etteivät voi. Mutta jotkut lopettavat kesken ja se on valitettavaa. Monilla heillä olisi potentiaalia kehittyä ja monet heistä harmittelevat myöhemmin että miksi eivät jatkaneet. 

"Jos kuvittellaan elämää pelinä
motto: tee älä selitä"

Myönnän, itsekkin syyllistyn tähän välillä vaikka ei olisi syytä. Mutta aina loppujen lopuksi myönnän itse olevani syypää huonosti menneeseen tuntiin tai kisoihin. Hevosta ei pidä syyttää, se tekee kaiken jos vain osaat pyytää, ainakin yleensä. 


Itse rakastan tätä lajia niin paljon, että vaikka ei ole olemassakaan oikotietä onneen, jaksan vain yrittää aina. Hevoset tekevät tästä harrastuksesta niin hienon, kiitos siitä♥ 

Onko teille käynyt ratsastuksen parissa tapaturmia, ja jos on, miten olette psyykanneet itsenne jatkamaan harrastusta?